Nettijuttu: Pimeän mestari vastaan haastaja

Katsaus Sony A7S III ja Canon EOS R6 -kameroihin, niiden pimeän ajan videosuorituskykyyn, sekä videoasetuksiin ja käytettävyyteen

Sony A7S -sarjan ensimmäinen iteraatio esiteltiin vuonna 2014. Se oli 12,2 megapikselin kennolla varustettu video-orientoitunut peilitön järjestelmäkamera, joka kykeni käytännössä näkemään pimeässä. Kameran ISO-ulottuvuus oli aina 409 600:aan asti, joskin – kuten aina – kaikista suurimmat ISOt olivat lähinnä markkinointitason mahdollisuus vailla käytännössä kelvollista kuvanlaatua.
Alkuperäinen alfa-S saavutti suuren suosion pimeän ja hämärän ajan valo- ja etenkin videokuvaussovelluksissa, ja esimerkiksi revontulten live-videoinnissa. Aiemmin ei ollut kuluttajalle mahdollista tallentaa revontulten aitoja liikkeitä videolle, vaan korkeimmillakin herkkyyksillä ja valovoimaisimmilla objektiiveilla suljinajat jäivät sujuvaan ja reaalinopeuksiseen videotoistoon liian pitkiksi. Revontulten liikkeitä tallennettiin tyypillisesti timelapse-videoille, jotka kuitenkin muuttivat revontulet epänormaalin nopeasti liehuviksi leimuiksi.
Syksyllä 2015 esiteltiin Sony A7S II, joka perustui ykkösversion kanssa samaan kennoon, mutta tarkennusjärjestelmän ja kameran sisäisen 4K-videokuvanlaadun kehittyminen paransi käyttökokemusta. S-sarjan kolmosversion julkaisua saatiin odottaa aina kesään 2020 saakka. Tässä artikkelissa tarkastelussa oleva Sony A7S III on siis koetellun, testatun ja hehkutusta osakseen saaneen sarjan kolmas versio. Se perustuu edeltäjiinsä nähden suunnilleen samankokoiseen 12,1 megapikselin kennoon, mutta muuten ominaisuudet ovat kakkosversiosta hypänneet ison loikan eteenpäin – Ja samalla myös kameran hinta on noussut. Euroopassa ykkösversio oli alkuaan saatavilla n. 2400€:n hintalapulla, A7S II:lla oli julkaisussa hintaa n. 3400€ ja nyt III-versiolla n. 4400€. Iteraatio kerrallaan A7S-sarja on muuttunut koko ajan enemmän erikoistuotteeksi myös hinnaltaan.

Canon oli kameroiden kennotekniikassa kilpailijoita perässä viimevuosiin saakka. Canonin kennot olivat dynamiikaltaan heikompia matalilla ISOilla ja kohinaisempia korkeilla. Vuonna 2020 esitelty EOS R5 ja R6 -kaksikko muutti tilannetta oleellisesti, ja kennotekniikka onkin markkinoiden keskeisimmillä valmistajilla tasoittunut paljon. Ehkä hieman yllättäenkin Canonin R-kaksikosta edullisempi, ja yleisen markkinointihehkutuksen perusteella ”vähemmän edistyksellinen” EOS R6 on osoittautunut erinomaiseksi hämäräsuorituskyvyltään. Toisin kuin Sonyn 12,1 megapikseliä, R6 luottaa 20,1 megapikselin kennoon, mikä tekee siitä rutkasti monipuolisemman yleiskäytössä – Aivan kuten sen oleellisesti matalampi n. 2890€:n julkaisuhinta.

Toisaalta R6 on ominaisuuksiltaan verrokkina olevaa Sony A7S III:a selkeästi riisutumpi, ja hintaluokan ohella suorituskyvyn suora vertailu siksi hieman epäsuhtaista. Canon EOS R6 ja Sony A7S III ovat kuitenkin mielenkiintoinen vertailupari nimenomaan hämäräsuorituskyvyn osalta: Kummankin kameran natiivi ISO-alue ulottuu 102 400:aan saakka. R6 pystyy kiristämään tuosta vielä 204 800 ISOon, ja A7S III siitä vielä aukon pitemmälle 409 600 ISOon.

Pimeän ajan videosovelluksissa kameran hirmu-ISOt eivät yksin riitä, vaan edelleen tarvitaan myös erittäin valovoimainen objektiivi. Käytännössä F1.4 -valovoimaisilla objektiiveilla päästään pimeässä riittävän lyhyisiin videosuljinaikoihin. Jotta esimerkiksi 25fps -aikajanalla video olisi suunnilleen sujuvaa, on valotusajan oltava vähintään 1/25 sekuntia. Tälläkin asetuksella jäädään jälkeen sujuvan videotoiston nyrkkisääntönä pidettävästä suljinaika = 1/ruutunopeus*2 -tasosta, jonka perusteella siis 25fps videolla suljinajan tulisi olla 1/50.

Pimeän ajan videointiin soveltuvat parhaiten kiinteäpolttoväliset ja valovoimaiset laajakulmat. Tässä kameravertailussa on käytössä Sigman 20mm F1.4 objektiivi, joka ainakin toistaiseksi on laajakulmaisin täydelle kennokoolle tarkoitettu F1.4-valovoimainen objektiivi.

Sony A7S III kuvaa videota koko kennon leveydeltä (kennon leveys 4240 pikseliä), mutta tallennusresoluutio on alaspäin interpoloitu UHD-kokoon. EOS R6 kuvaa videota myös lähes koko kennon leveydeltä, mutta alaspäin interpoloinnin ohella tapahtuu hieman rajaamista: Videokuva rajautuu leveyssuunnassa hieman yli 3% kummaltakin sivulta, jolloin polttovälin rajauskerroin (crop factor) on tarkalleen 1,07X. Koska EOS R6:n UHD-videokuva on interpoloitu alaspäin 20 megapikselin kennolta, sillä on teoriassa pieni etu erottelukyvyssä verrattuna A7S III:n UHD-videoon, joka on otettu 12,2 megapikselin kennolta. Käytännössä tämän kameravertailun korkeilla ISO-arvoilla mahdolliset pienet erot erottelukyvyssä peittyvät kohinaan.

Siinä, missä still-kuvaajalle periaatteessa riittää valinta, kuvaako jpg:tä vai RAWia, on videokuvaajalla pähkäiltävänä liuta erilaisia tallennusmuotoja, pakkauksia, väriasetuksia ja muuta.
Videokuvaa määrittää:
a.) sen resoluutio (tässä vertailussa UHD, eli 3840X2160 pikseliä)
b.) sen videoparametrit, eli kuvaruututaajuus (fps), videokuvan formaatti ja pakkaus, sekä videon väriavaruusasetukset
c.) valotusparametrit, eli suljinaika, -aukko ja ISO-herkkyys

Canon EOS R6 on valokuvamaailmasta videoihin orientoituvalle helppo intro: sen videoasetukset ovat valikossa selkeästi niputettu, eikä asetuksissa ole liikaa valinnanvaraa. Sony A7S III:n videoasetukset ovat myös sinänsä loogisia, mutta ne on ripoteltu käytettävyyden kannalta hankalammin valikkoon muutamalle eri välilehdelle.

EOS R6:n videon pakkausmenetelmä ei ole valittavissa, vaan se on vakiona LongGOP-pohjainen IPB. Ainakin teoriassa parempaa laatua tarjoava, kevyempi ALL-Intra-pakkausmuoto löytyy niin A7S III:sta (XAVC S-i H.264) kuin mm. myös EOS R5:stä (kaikki All-I -vaihtoehdot). Kevyempi ALL-I -pakkaus on bittivirraltaan moninkertaista, jolloin muistikortit täyttyvät nopeammin, ja esimerkiksi A7S III:ssa tällöin on vaatimuksena V90-luokan SD-muistikortti tai A-tyypin CFexpress-muistikortti. All-Intrasta ei välttämättä saada kuvanlaadullista hyötyä, vaan sen suurin merkitys on oikeastaan, että kevyemmin pakatun videon editointi vaatii tietokoneelta vähemmän vääntöä ja onnistuu siksi jouhevammin vähän iäkkäämmälläkin koneella.

Sony A7S III:sta saadaan ulkoiselle Atomos-tallentimelle ProRes RAW-muotoista raakavideota, mutta EOS R6:n Atomos-ulostulo rajoittuu tavanomaiseen videoformaattiin, joskin tällöin käytössä on myös DCI 4K resoluutio (4096X2160 pikseliä). Sonyn RAW-video mahdollistaa periaatteessa paljon laajemmat säätömahdollisuudet jälkikäsittelyssä, mutta se on työläämpää ja vaatii erikoistuneempia ohjelmistoratkaisuja.

Sonyn todella laajat tallennus- ja pakkausmuotojen vaihtoehdot tuntuvat turhankin runsailta, ja käytännön hyötyjä kaikille eri vaihtoehtojen kombinaatioille voi olla vaikeaa löytää. Toisaalta EOS R6:n videotallennusasetuksissa on Sonyyn nähden niukasti valinnanvaraa, ja siihen jääkin kaipaamaan sisarmalli R5:n tietyiltä osin laajempia video-ominaisuuksia.

Haastavissa valaistusoloissa on hyödyllistä, jos kamerasta voi valita käyttöön logaritmisen gammakäyrän. Logaritmisella gammakäyrällä kuvatulle videomateriaalille asetetaan jälkikäsittelyssä LUT-profiili (Look Up Table), joka tuo sellaisenaan lattean harmaalta näyttävään log-gamma-videoon eläväiset värit ja kontrastin. A7S III:ssa on Slog2 ja Slog3 logaritmiset gammakäyrät, mutta EOS R6:ssa on vain yksi Clog-vaihtoehto.
Vähäisessä valossa logaritmisen gamman käyttö ei välttämättä tuo oleellista hyötyä, ellei kuvauskohteessa ole pimeän lisäksi voimakkaita huippuvaloja. Öisellä taivaalla esimerkiksi revontulten kirkkaus voi leikkautua ilman logaritmista gammaa, samoin voi käydä kuunvalossa tai taajaman valoissa.
Sonyn edistyksellisemmät Slog-asetukset ovat Canonin yhtä Clog-vaihtoehtoa selkeästi pätevämpiä. R6:n kannalta on harmillista, että sille ei tullut firmware-päivityksessä loivempaa Clog3-vaihtoehtoa, toisin kuin EOS R5:lle.

Kuvausergonomian kannalta testin hybridikameroiden mukautuvuudessa on eroja, ja kumpikin jättää myös jonkin verran parantamisen varaa. Oleellisimpien videoasetusten tulisi olla joko valmiiksi helposti saatavilla, tai että käyttäjä pystyisi ne mukauttamaan helposti saavutettaviksi. Joitakin asioita kummastakin kamerasta joutuu oletusarvoisesti kaivamaan valikkojen takaa hieman hankalasti. Kameransa hyvin tuntemalla valikkoihin kajoaminen ei välttämättä ole ongelma, mutta ainakin kenttäolosuhteissa useimmiten selkeä hidaste.

Sony tuntuu asetusten runsauden ja rungon mukautettavuuden, kuten esimerkiksi kustomoitavat C-napit, perusteella enemmän ammattityökalulta. Canonin takanäytön valikkojärjestelmä puolestaan on Sonya selkeämpi, ja sen operointi kosketuseleillä on paljon jouhevampaa.

Öisellä taivaalla esimerkiksi revontulia tai muuta ei-täysin pimeää maisemakohdetta kuvatessa on hyvä lähtökohta asettaa kuvausparametreiksi: aukko F1.4, suljinaika 1/30 tai 1/25 (riippuen NTSC/PAL-asetuksesta, onko video 30 vai 25fps) ja ISO-arvoksi 51 200. Täydenkuun loisteessa, taajaman valojen kajastuksessa, kirkkaiden revontulten loistaessa tai ihan muuten vaan valoisammassa olosuhteessa ISO-arvoa ruuvataan ensimmäisenä pienemmäksi: jokainen napsu ISOa alaspäin vähentää kohinaa, parantaa dynamiikkaa ja kuvanlaatua.

Oleellinen osa pimeän ajan videokuvausta on valkotasapainon säätö: kameran automaatti arpoo pimeässä valkotasapainoa tavallistakin hasardimmin, ja toisaalta yksittäisten videoklippien yhdeksi kokonaisuudeksi editointi on huomattavasti helpompaa, jos klippien valkotasapaino on esimerkiksi Kelvin-asteikolla vakioitu. Valkotasapaino mahdollistaa myös erilaisten yötunnelmien korostamista, onko videolle tallentuva öinen taivas kylmänviileän sininen, vai ennemmin lämmin ja purppuraan vivahtava: luontovideoillakin, aivan kuten valokuvissa, voidaan venyttää paljon dokumentaarisuuden ja taiteellisuuden rajalinjoja.

Testasin Sony A7S III:a ja Canon EOS R6:ta loppuvuodesta 2021 parin viikon ajan. Sigman 20-millinen objektiivi oli EF-bajonetilla varustettu, jolloin kumpaankin runkoon tarvittiin sitä varten oma sovite. Sovite yhdessä painavan objektiivin kanssa muuttaa kummankin rungon huomattavan etupainoiseksi, mutta jos kuvaaminen tapahtuu jalustalta tai muulta vakauttimelta, kuten videota tuleekin kuvata, niin tällä ei ole niinkään merkitystä.

Toisin kuin alkaneen vuoden useampikin komea revontuliyö, niin testijaksolle revontulia ei osunut. Sen sijaan kuvasin testipätkiä mm. liki pilkkopimeässä lappilaisessa kuusikossa, autiotuvassa kynttilänvalossa, sekä kuun valaiseman sulan joen varrella. Testipätkät kuvasin peräjälkeen kameroilla per samat asetukset suljinaikoineen, -aukkoineen ja valkotasapainoineen, jotta olosuhteet olisivat mahdollisimman yhtenevät.

Kameroiden ISO-suorituskyvyn suhteen Canon EOS R6 pysyttelee hyvin Sony A7S III:n vauhdissa ISO 25 600- ja 51 200-tasoilla, mutta sen jälkeen eroja alkaa olla havaittavissa. R6:n ISO 102 400 -videokuva kohisee jo huomattavan häiritsevästi, kun taas A7S III on tässä vielä siedettävä. R6:n ISO 204 800 on täysin kelvotonta, eikä tilanne ole paljoa sen parempi Sonylla. Sony vaikuttaa olevan suunnilleen yhden valotusaskeleen edellä korkeiden ISOjen suorituskyvyssä, mikä mahdollistaa hieman enemmän säätövaraa erilaisiin olosuhteisiin ja kuvaustarpeisiin.

Sony A7S III on hienostuneempi ja edistyneemmillä ominaisuuksilla varusteltu työkalu, joka osaavissa käsissä ja etenkin ammattikäytössä on Canon EOS R6:ta selkeästi etevämpi.

Puhtaasti ISO-suorituskyvyn perusteella Sony on niin ikään edellä, mutta vaikka kamerat ovat osin eri segmenttiä, niin EOS R6 toimii myös monessa hämärän ja pimeän ajan videosovelluksessa, joissa useimmiten ISO 51 200 yhdessä F1.4 -valovoimaisen objektiivin kanssa riittää paljoon. EOS R6 on 20 megapikselin ja nopeamman sarjakuvauksen ansiosta myös jonkin verran soveltuvampi valokuvauspainotteisempaan videokäyttöön.

Artikkeli on julkaistu lyhennettynä Luontokuva-lehdessä 1/2022

Kameravertailun mahdollistamisesta kiitokset Rajala Pro Shopille ja Sony Finlandille.