Nettijuttu: Videot luontokuvaajan apuvälineenä – osa I
Video voi täydentää luonnonvalokuvaajan kuvallista, dokumentaarista ja kerronnallista ilmaisua
Valokuva pysäyttää hetken. Onnistuneessa tilannekuvassa yhdistyvät kiinnostava aihe ja tilanne, toimiva sommittelu ja tekninen toteutus: miten näyttäviä esimerkiksi ovat saaliin kimppuun syöksyvän lapinpöllön leveät siivet; tai miten kaunis on kuukkelin ruskeanoranssien siipien lehahdus vastavalossa. Monet tällaisista tilanteista edustavat ratkaisevia pysäytettyjä hetkiä, joita tarkalleen ottaen ihmissilmin on hankalaa, ellei mahdotontakin nähdä. Se on valokuvan keskeisin ominaispiirre, pysäytetty hetki todellisuudesta.
Joissakin aiheissa valokuvan lainalaisuudet mahdollistavat, mutta toisten kohdalla ne muodostuvat rajoitteiksi: valokuva ei esimerkiksi pysty esittämään koskikaran viehkeää niiausta talvisen virtaveden äärellä, eikä koleassa aamussa höyryävän metson näppäilyä, hiomista ja kulausta. Lintujen äänet ja elehdintä, niiden habitus jää valokuvalle vajaaksi. Virtaavan veden vauhti ja siihen kytkeytyvä äänimaisema eivät tartu valokuvaan autenttisena, vaan vesi joko pysähtyy lyhyellä valotusajalla tai sumentuu pitkällä. Revontulista otettu kuva on kenties hieno, mutta ei pysty välittämään leimujen mahtavaa liikehdintää kuten video pystyy. Videot ovat luonnonvalokuvaajalle mahdollisuus välittää luonnossa näkemiään asioita ja ilmiöitä valokuvaa täydentäen.
Videokuvaus tottelee luontokuvauksessa osin samoja lainalaisuuksia kuin valokuvauskin. Suljinaukko määrittelee syvyysterävyyttä, eli kohteesta ja tarinankerronnasta riippuen halutaanko suuri syvyysterävyys (kuten usein esimerkiksi maisemissa) vai halutaanko erottaa pääkohde taustasta lyhyellä terävyysalueella (kuten usein lintukuvissa). ISO-arvotkin toimivat videolla samoin kuin valokuvauksessa, joskin videota tyypillisesti katsotaan näyttökoossa, eikä kuvaa suurenneta tai jälkeenpäin rajata, jolloin suurten ISO-arvojen aiheuttama kohina on vähemmän kriittinen tekijä. Valotusajan merkitys sen sijaan poikkeaa video- ja valokuvausmaailmassa merkittävästi: siinä, missä valokuvassa tavoitellaan ainakin pääkohteen osalta veitsenterävyyttä ja hetken pysäyttämistä, jolloin valotusajasta halutaan riittävän lyhyt. Videolla päinvastoin, jotta se on ihmissilmälle sujuvan ja miellyttävän näköistä, yksittäisen ruudun tulisi sisältää aina hieman liike-epäterävyyttä.
Videomaailmassa viitataan usein suljinkulmaan (shutter angle) ja 180 asteen sääntöön. Termit pohjaavat entisajan pyörivään sulkimeen, mutta digivideoidenkin aikana 180 asteen termi on vakiintunut käyttöön. 180 asteen säännön perusteella videon suljinaika = 1/ruutunopeus*2, eli esimerkiksi 25fps videolla suljinajan tulisi olla ’kaksinkertainen’ eli 1/50. Vastaavasti, jos kuvataan 60fps videota, niin suljinajan olisi hyvä olla 1/125. Toisen ohjenuoran mukaan luontevin videon liiketoisto syntyy 1/48 suljinajalla – tai mahdollisimman lähelle sitä. Tästä jyrkästi poikkeamalla video muuttuu joko yliterävän ja ”digitaalisen” näköiseksi (liian lyhyt suljinaika) tai hyytelömäiseksi (liian pitkä suljinaika). Kummatkin voivat olla myös tehokeinoja, eli 180 asteen säännöstä voidaan poiketa, kunhan se tehdään tietoisesti ja tiettyä vaikutelmaa tavoiteltaessa.
Suljinajan merkitys kytkeytyy oleellisesti videon ruutunopeuteen (frame rate, frames per second, fps). Digiajassa yleisimmin käytössä ovat 30fps ja 60fps videot (tai PAL-järjestelmässä vastaavasti 25fps ja 50fps), joista matalampi toimii parhaiten staattisissa kohteissa ja suurempi kuvataajuus on parempi liikkuvissa aiheissa tarjoten sujuvampaa liiketoistoa. Yli 60fps:n kuvataajuuksia voidaan käyttää hidastuksien tekemiseen: 60fps kuvattu video hidastettuna 30fps aikajanalle tarkoittaa ½-nopeuteen hidastusta ja vastaavasti 120fps videolta 30fps aikajanalle hidastus on ¼-nopeuteen. Hidastukset ovat hyvä tehokeinoja, hieman samaan tapaan kuin valokuvassa vaikkapa linnun siipien pysäytys yksittäiseen ruutuun lyhyellä valotusajalla, niin hidastetulla videollakin voidaan esittää asioita, joita reaalinopeutta havaitsevat ihmissilmät eivät tarkalleen ottaen näe. Joissakin kameroissa – ja esimerkiksi älypuhelimissa – hidastustoiminnot voivat myös olla automaattisia, jolloin lopputuote on kuvaajan kannalta valmis eikä vaadi editointiohjelman aikajanalla reaalinopeuden hidastamista.
Järjestelmäkameralla videoita kuvattaessa ensimmäinen asia on asettaa kameraan manuaalinen valotus ja valkotasapaino. Peräkkäiset videoklipit pitää pystyä vakioimaan yleisilmeeltään samankaltaisiksi, jotta niiden editointi tuottaisi yhtenevän ja tyylikkään kokonaisuuden. Useimmilla kameroilla videota ei ole mahdollista kuvata RAW-videoformaatissa, ja vaikka joillakin edistyneillä olisikin, niin siitä ei välttämättä saada suurta hyötyä suhteessa hankaloituvaan työnkulkuun ja jyrkästi kasvavaan tallennustilan tarpeeseen. Ylipäätään tilasyöppöä videokuvaa tyypillisesti pakataan aika voimakkaastikin, jolloin sen jälkikäsittely esimerkiksi värien osalta (nk. color grading) on helposti rajoittuneempaa kuin hyvin valotetun jpg-muotoisen still-kuvan – raakakuvasta puhumattakaan. Videon oikeaan valkotasapainoon ja valotukseen on siis syytä kiinnittää huomiota kuvaustilanteessa.
Videoita voidaan joillakin kameroilla käyttää myös kuvaruutukaappausten (frame grab) tekemiseen, jolloin videosta poimitaan yksittäinen ruutu still-kuvaksi. Tällä voi olla merkitystä lintukuvauksessa, jos kamera kykenee esim. 20 still-kuvan sekuntinopeuteen, mutta videota voidaan kuvata 30:n tai 60:n ruudun sekuntinopeudella. Käytännössä jotta yksittäisen ruudun kaappaus onnistuu järkevästi, on suljinajan oltava lyhyt – siis esimerkiksi 1/4000, jotta liike siinä ruudussa on täysin pysähtynyt. Tällöin kuitenkin menetetään samalla mahdollisuus sujuvaan videotoistoon, sillä 180 asteen säännön perusteella suljinajan olisi 30fps videolla oltava 1/60 tai 60fps videolla 1/125. Nämä suljinajat eivät useinkaan mahdollista veitsenterävää liikkeenpysäytystä yksittäisen ruudun tasolla.
Suljinaika on syytä vakioida 180-asteen säännön mukaan ja mielellään lähelle 1/48 sekuntia, jos on tarkoitus tuottaa sujuvaa videota. Erilaisissa valaistusoloissa, ja etenkin jos linnun tai muun luontokappaleen kohdalla suljinaukko halutaan pitää suurena ja syvyysterävyys lyhyenä, jotta kohde irtoaa taustastaan, on manuaalivalotuksessa pidettävä myös aukko vakio-suurena. Tällöin manuaalivalotuksen pelivaraksi eri valaistusoloja kompensoimaan jää ainoastaan ISO-arvo. Käytännössä järjestelmäkameralla videokuvaukseen keskittyvä tarvitseekin apuvälineeksi objektiiviin sopivan harmaasuotimen – tai jouhevimmin säädettävän (variable ND, Vari-ND) sellaisen. Suotimia on käytetystä objektiivista riippuen joko etulinssin kierteisiin ruuvattavia tai joissakin teleissä olevaan takasuodinpidikkeeseen tulevia. Variable-ND -suotimet ovat tyypillisesti hintavia, ja valitettavasti edullisimmat vaikuttavat kuvan terävyyteen ja värineutraaliuteen.
Nykyisin edullisemmatkin järjestelmäkamerat sisältävät paljon hyviä ja toimivia videokuvausominaisuuksia. Rajoituksiakin silti on. Kameroiden sisäänrakennetut mikrofonit ovat useimmiten kelvottomia, vaikka kamerassa itsessään olisi hyvät äänensäätömahdollisuudet. 180 asteen säännön ja harmaasuotimen ohella kenties oleellisin videokuvauslaatua parantava tekijä on kameran audioliitäntään tuleva ulkoinen mikrofoni. Ulkoinen mikki on suuntaavuudeltaan, herkkyydeltään ja kohinattomuudeltaan aina sisäistä parempi, ja koska videolla pyritään välittämään valokuvaa pidempi ja elävämpi hetki todellisuudesta, on äänellä valtavan suuri merkitys videon vaikuttavuudelle.
Jos kameraa haluaa kuvattaessa panoroida tai liikuttaa, niin tähän tarvitaan hyvin vaimennettu videopää, gimbaali tai muu videovakain. Hyvänkin aiheen ja tilanteen saa pilattua heiluvalla kameratyöskentelyllä. Joissakin kameroissa on videokäyttöön varsin toimivia sisäisiä ja objektiiviin kytkettyjä kuvanvakauttimia, joilla pienet ja hallitut kamera-ajot tai kameran liikuttelut voidaan tehdä tyylikkäästikin – Mutta on syytä korostaa, että videovakain tai videopää tuottaa aina pehmeämmät liikkeet ja siksi miellyttävämmän ja tyylikkäämmän videokuvan. Toimiva nyrkkisääntö toisaalta on, että kameraa ei välttämättä tarvitse liikuttaa lainkaan: staattisissa kohteissa tarinankerronta tapahtuu kameran liikuttelun sijaan editointiohjelmalla yksittäisiä klippejä eri kuvakulmista yhdistelemällä. Ja vastaavasti liikkuvan kohteen voi hyvin antaa elää ruudussa ja ruudusta ulos – Sen sijaan kuin että kameralla aktiivisesti yritettäisiin seurata kohdetta. Kohteen ruudussa liikkumisen mahdollistamiseksi videokuva tarvitsee tyypillisesti vähemmän polttovälimillimetrejä, kun usein still-kuvissa tavoitellaan ruudun täyttävää kohdetta.
Videokuvausta kannattaa kokeilla rohkeasti. Videomaailman lainalaisuuksien ja muutamien nyrkkisääntöjen hahmottaminen auttaa parantamaan videokuvan teknistä toteutusta, mutta teknisen sälän ei kannata antaa rajoittaa työskentelyn luovuutta tai kokeilunhalua.
