Videot luontokuvaajan apuvälineenä, osa 2/3

Juttusarjan tässä osassa tarkastellaan videokuvaamisen apuvälineitä.

Alkuun kertauksena juttusarjan edellisen osan (Luontokuva 4/22, s. 58-59) neljä pääpointtia: 1.) videoita kuvatessa kameraan manuaalivalotus ja manuaalinen valkotasapaino, 2.) kiinnitä huomiota suljinaikaan ja 180 asteen sääntöön, 3.) harmaasuodin ja ulkoinen mikrofoni ovat keskeisiä apuvälineitä videokuvaajalle, sekä 4.) kuvatessa älä liikuta kameraa ilman videopäätä tai gimbaalia.

Äänen tallentaminen

Järjestelmäkameroissa yleisin audio sisään -liitäntä on standardi 3,5mm plugi, erotuksena ammattitason av-laitteissa yleisesti käytettävästä XLR-liittimestä. Kameran päälle varusteluistiin kiinnitettäviä plugi-liitäntäisiä ulkoisia mikrofoneja on eri hintaluokissa ja eri tasoisia. Yleisin kotimaassa myytävä tuotemerkki lienee RØDE, jolta n. 250 euron hintaluokassa laadukkaita mikrofoneja ovat esim. Videomic Pro+ ja Videomic NTG. Luontokuvaajalle mikrofonin mukana tuleva vaahtomuovinen suojus ei useinkaan riitä leikkaamaan tuulen suhinoita, eli lisävarusteena tarvitaan nk. dead cat, karvainen tuulisuoja.
Ulkoisen mikrofonin kanssa usein suositellaan kameran sisäinen äänenvoimakkuus laitettavaksi alimmalle tai melkein alimmalle tasolle, ja videolle oikea äänenvoimakkuus säädetään ulkoisesta mikistä. Videomic NTG:ssä tämä käy helposti ja tarkasti mikrofonin takaosan pyöritettävällä säätimellä. Äänenvoimakkuuden oikeaa tasoa voidaan tarkkailla kameran takanäytön graafilla, ja erillisillä kuulokkeilla voidaan myös korvakuulolta seurata ääniraitaa, joskaan aina se ei kenttäolosuhteissa ole mahdollista. Äänenvoimakkuuden oikea taso on videolla yhtä tärkeää kuin kuvan oikea valotus – helpoin tie toimivaan lopputulokseen on säätää äänentasot kohdalleen kuvaustilanteen alussa, vaikka se hieman aikaa ja vaivaa veisikin.
Videomic NTG:stä löytyy myös erilaisia tasonsäätöjä ja suojatoiminto, joka tallentaa toiselle ääniraidalle alemmalla äänenvoimakkuudella, mikä voi olla hyödyllistä, jos kuvausaiheen äänenvoimakkuustaso vaihtelee jyrkästi. Audiomaailma on oma lukunsa perehdyttäväksi, ja äänen tallentamiseen ja jälkikäsittelyyn voidaan nähdä vähintään yhtä paljon aikaa ja vaivaa kuin videokuvankin tallentamiseen ja käsittelyyn. Luontokuvaajan kannalta oleellista on hahmottaa äänen merkitys osana videota, ja tätä varten pienehköllä perehtymisellä ja panostamisella voidaan parantaa lopputulosta huomattavasti.

Harmaasuotimet
Videokuvauksessa valotusta voi säätää käytännössä vain ISO-arvolla ja suotimilla, koska valotusaika on sidottu 180 asteen sääntöön ja aukkokin usein vakioitu kyseiseen kuvauskohteeseen sopivaksi. Laadukkaita säädettäviä harmaasuotimia tekevät esimerkiksi PolarPro ja NiSi, sekä kuvassa kameran objektiivissa kiinni oleva hieman vanhempi Heliopan Variograu slim. Valikoimaa ja tuotemerkkejä on nykyisin aika paljon, ja yleisesti voi olla vaikeaakin internetin informaatiotulvassa erottaa eri revikoista, mikä on toista parempi ja mistä maksaa ylimääräistä brändilisää.
PolarPro esimerkiksi ratsastaa Peter McKinnonin nimellä, mutta suotimet ovat toki laadukkaita. Yleisesti ottaen noin 200 euron ja sen päälle menevät filtterit ovat laadukkaampia kuin satasen tai alle -hintaluokissa. Tämä voi olla myös väärä säästökohde, sillä halvat filtterit voivat tehdä kuvaan vääriä värisävyjä, joiden korjaaminen ei-RAW-muotoisella videolla on hankalaa jollei mahdotonta – verrattuna siis RAW-muotoiseen stilliin, jonka valkotasapainoa ja värejä voidaan muuttaa mielin määrin, vaikka käytetty filtteri todellisuutta vähän vääristäisikin.
Normaaleissa objektiiveissa suotimia voidaan ruuvata objektiivin päässä oleviin kierteisiin. Superlaajakulmien kanssa kannattaa varmistaa, että suodin on riittävän ohut, jotta se ei aiheuta mekaanista vinjettiä kuviin. Suurten etulinssien superteleillä taas harmaasuodinten käytössä on omat kommervenkkinsa: teleobjektiivissa olevaan takasuodinpidikkeeseen ei välttämättä ole helposti saatavilla säädettäviä harmaasuotimia. Säädettävän voi korvata myös setillä kiinteitä harmaasuotimia. Esimerkiksi ND4, ND8 ja ND16 suotimilla valon määrä vähenee neljäsosaan (kaksi aukkoa), kahdeksasosaan (kolme aukkoa) ja kuudestoistaosaan (neljä aukkoa), mikä mahdollistaa jo aika paljon säätövaraa eri valaistusoloihin, mutta tietysti filtterin vaihtamisen vaivalla.
Joissakin kameroissa säädettävä harmaasuodin voi olla myös sisäänrakennettuna, mutta se on ammattivideokameroita lukuun ottamatta aika harvinainen ratkaisu. Olympus tai OM-System on sisällyttänyt E-M1- ja OM-1-kameroihinsa Live ND -ominaisuuden, eli säädettävän harmaasuotimen jo jokusen vuoden ajan, mutta se toimii ottamalla useita still-kuvia, eikä siis toimi videoiden kanssa. Canonin järjestelmässä on saatavilla EF-RF sovite säädettävällä harmaasuotimella, joka on kätevä, jos se omaan kalustoon sopii.

Polttoväli ja zoom
Videomaailman tarinankerronnassa on omat niksinsä. Kotivideoille toisinaan tyypillistä zoomailua lähelle ja kauemmas kannattaa lähtökohtaisesti välttää. Lopputuloksessa se ei yleensä näytä tyylikkäältä, vaikka käytännön sanelemia poikkeuksiakin on: urheilukilpailut, pallopelit ja vastaavat ovat ehkä tyypillisin tilanne, jossa toiminta ja kuvauskohde voi vaihtaa nopeasti etäisyyttä ja kameran ja kuvakulman on pysyttävä mukana. Luonnossa samanlaista voisi kenties olla petokojulla tapahtuva eläinten nahistelu tai jokin muu kamppailu. Hyvä lähtökohta kuitenkin on, että yhdellä polttovälillä yksi otos ja toinen otos tarvittaessa tiukemmalla tai laajemmalla rajauksella.
Kameran liikutteluun ylipäätään pätee osin sama lainalaisuus: kameraa ei aina ole pakko liikutella, vaan tarinallisuus voidaan rakentaa eri aiheista ja kuvakulmista klippejä yhdistelemällä. Kameran liikuttelulla voidaan kuitenkin saavuttaa oleellista lisäarvoa, sillä yksittäiset staattiset klipit yhteen editoituna ovat pitemmän päälle puuduttavaa katsottavaa, ja tarinankerronnallisestikin haasteellista.

Videopää
Mikäli videokuvaa halutaan panoroida, eli kääntää kameraa sivusuunnassa, tarvitaan siihen hyvin vaimennettu videopää, kuten esimerkiksi kuvan Manfrotto 502. Kuvauskalustolle oikein mitoitetussa videopäässä on toimiva vastapainojärjestelmä, joka estää kameran tahattoman kaatumisen. Laadukkaalla videopäällä panorointi tuottaa sulavaa videokuvaa eikä kamera käännettäessä jumittele tai ryntäile. Videojalustat voivat olla uskomattomankin kalliita, järeät ammattitason hiilikuituiset Sachtlerit voivat maksaa helposti 5000-10000€.
Aloittelevan tai hieman edistyneemmänkään ei ole järkevää laittaa tähän hirveitä summia, ja hyvä vaihtoehto on hankkia pelkkä videopää, mikäli sopiva jalusta sen alle löytyy ennestään – Joskin erillisen videojalustan etu on se, että niissä on videopään alla malja ja puolipallo, jolla videopään saa säädettyä vaateriin jalustan jalkojen asennosta riippumatta. Tasapohjainen Manfrotto 502 videopää on n. 300€ hintainen, ja jalustasettinä reilun 600€ hintaluokassa. Järeämpää videopäätä tarvitaan isommille videokamerajärjestelmille, tai luontokuvaaja esimerkiksi pitkien supertelejen kanssa. Esimerkiksi Manfroton Nitrotech 608 -videopäässä on 0-8kg säädettävä vastapainojärjestelmä ja muutenkin kaliiberi merkittävästi 502:sta järeämpi. Nitrotech 608 on pelkkänä videopäänä 500-600€ hintaluokassa, ja jalustasettinä hieman kokoonpanosta riippuen suunnilleen 1000-1500€ haarukassa.

Gimbaali
Kameraa voidaan liikuttaa myös muuten kuin videopäällä jalustakiinnityksen akselin ympäri ja ylös-alas. Järjestelmäkameroissa on hyviä sisäisiä kuvanvakaimia, jotka toimivat usein yhteispelissä optiikassa olevan kuvanvakaimen kanssa. Nämä yhdessä mahdollistavat kohtuullisen vakaata videokuvaa vapaallakin kädellä kuvattuna, mutta sitä ei etenkään laajamittaisemmin voi suositella tehtävän, sillä tärisevä ja heiluva kuva voi pilata hyvänkin aiheen (joskin heiluva kuva voi olla myös tehokeino). Tällöin tarvitaan gimbaalia, erillistä kuvanvakaajaa, kuten esimerkiksi kuvan DJI RS3 Pro.
Gimbaaleja on eri hintaluokissa ja eri painoluokissa. Peilitön järjestelmäkamera ja hieman lihavampikin normaalipolttovälien objektiivi painavat yhdessä ehkä enintään parisen kiloa, johon painoluokkaan riittää useita vaihtoehtoja noin neljästä sadasta eurosta reiluun tuhanteen euroon. DJI RS3 Pro maksimikantavuus on 4,5kg, ja hintaluokka 900€. DJI:lla on samasta mallista myös kevyempi ja pienempi versio 3kg kantavuudella ja reilun 550€ hintaluokassa. Tuotemerkkeinä markkinoilla on DJI:n ohella ainakin Zhiyunin ja Manfroton gimbaaleja. Gimbaali mahdollistaa parhaimmillaan todella näyttäviä ja ”elokuvamaisia” kamera-ajoja, mutta käyttö vaatii myös harjoittelua, jotta sen mahdollisuuksista saa parhaiten irti.
Oleellista kameran liikuttelussa, tapahtui se sitten videopäällä tai gimbaalilla on, että se tulisi olla ennalta suunniteltua ja tavoitteellista. Ja tässä tullaan videoiden käsikirjoittamisen tärkeyteen, mistä lisää juttusarjan seuraavassa osassa.

Kiitokset Rajala Pro Shopille tässä artikkelissa esiintyneiden Manfroton ja DJI:n demolaitteiden lainasta.