Videot luontokuvaajan apuvälineenä, osa 3/3

Juttusarjan viimeisessä osassa tarkastellaan videoiden editointia ja tarinankerronnan kannalta tärkeää käsikirjoittamista

Juttusarjan edellisissä osissa on käsitelty videoiden kuvaamista kamerankäytön ja kuvauksessa tarvittavien lisävälineiden kannalta. Valokuva saattaa joskus olla valmis suoraan kamerasta, mutta videoiden kohdalla näin ei koskaan ole. Kun video jalostetaan lopulliseen käyttötarkoitukseen, siis esimerkiksi YouTubeen tai vastaavaan palveluun julkisesti katsottavaksi, tai vaikka kaveriporukalle tai perhepiirissä kotitelevisiosta tai projektorilla katsottavaksi, on aika paljon tehtävä sitä ennen. Videoiden työstämiseen tarvitaan videoeditori, eli editointiohjelma.

Perehdyin alkuaan videoiden editointiin lukion kurssilla 2000-luvun alussa. Tuolloin tietokoneet olivat paljon nykyistä vaatimattomampia tehoiltaan, ja tyypillistä esimerkiksi oli, että niin sanotussa renderöinnissä, eli videoprojektin koostamisessa ja tallentamisessa valmiiksi videotiedostoksi, piti tietokone jättää pyörittämään prosessia koko yöksi. Toisaalta samaan aikaan, kun tietokoneiden vääntö on kasvanut, ovat myös videoiden resoluutiot kasvaneet, ja niinpä vaikkapa 8K-videon editointia ei kannata edes yrittääkään kuin tehokkaimmilla koneilla. Valokuvien editoinnissa tietokoneen suorituskykyyn vaikuttaa eniten prosessorin teho ja keskusmuistin määrä. Videoiden editoinnissa on paljon merkitystä näytönohjaimella. Videotiedostot ovat suuria, ja siksi editoinnissa tarvitaan paljon ja mielellään nopeaa kiintolevytilaa. Parhaiten videoiden editointiin soveltuvat nopeat SSD-kiintolevyt, jotka SATA-kytkentäisinä versioina ovat nykyisin varsin edullisia euroa per gigatavu -hinnoiltaan. Videoeditoinnissa kannattaa mahdollisuuksien mukaan karttaa perinteisiä HDD-kiintolevyjä, koska ne ovat auttamattoman hitaita. Tarkastellaan seuraavaksi muutamia yleisimpiä videoeditoreita:

Adoben Premiere Pro oli 2000-luvun alussa alan standardi ja on sitä edelleen. Hyvä puoli Premieressä on se, että sen valtavasta ominaisuuspaletista huolimatta käyttölogiikka on useimmiten helppoa oppia, jos Adoben tuotteita on käyttänyt aiemmin. Huono puoli taas on Adoben kuukausimaksuun pohjautuva hinnoittelu (Premiere Pro 24,79€/kk, 30pv ilmainen kokeilulisenssi saatavilla), joka tekee siitä vähänkään pitemmässä juoksussa muutamia muita vaihtoehtoja oleellisesti kalliimman. Kuukausimaksun hyvä puoli taas on jatkuvat ohjelmistopäivitykset aina uusimpaan ohjelmistoversioon, jolloin vuosienkaan päästä ei tule tilannetta, että ohjelmisto olisi vanhentunut. Premiere Prolla voidaan tehdä harrastajien kotiprojekteja, mutta se on samalla täysiverinen ammattilaisvideoeditori vaativiin jopa Hollywood-luokan elokuvaprojekteihin. Adoben Premierestä on olemassa myös karsitumpi ja helppokäyttöisempi Elements-versio, jonka saa hankittua kertamaksulla (102,92€) ja siis ilman kuukausimaksuja.
Premieren ohella aiemmin Macromedian ja nykyisin Applen tekemä videoeditori Final Cut Pro on myös suosittu etenkin Mac-ympäristössä toimiville. Final Cut Pron saa hankittua Applen sovelluskaupasta 299,99 dollarin hinnalla ja ilmainen kokeiluversio on niin ikään saatavilla. Final Cut Pro on toimintojen laajuudeltaan Premiere Pron veroinen, ja soveltuu niin aloitteleville videoeditoijille kuin myös ammattituotantoon.
Hieman uudempi tekijä videoeditoreissa on Blackmagic Designin DaVinci Resolve, joka on vallannut alaa melkoisella ryminällä 2020-luvun taitteen tienoolla (vuonna 2009 sata käyttäjää, vuonna 2019 kaksi miljoonaa käyttäjää). Sen suosio perustuu oleellisimmin siihen, että perusversio on ilmainen – Ja vielä siten, että ilmaisversio ei edes ole kauhean karsittu, rajoituksina ainoastaan, että projektien resoluutio rajoittuu UHD-tasolle ja 60fps-kuvataajuuteen – jotka eivät ole peruskäyttäjälle ja hieman edistyneemmällekään kummoisia rajoitteita. DaVinci Resolven etuna suhteessa muihin pidetään yleisesti sen erittäin laajoja ja edistyneitä värinkorjaustyökaluja. Ohjelmiston Studio-täysversio maksaa Blackmagic Designilta hankittuna 295 dollaria. DaVinci Resolven huono puoli on se, että sen käyttölogiikan omaksuminen saattaa olla Adoben ja Applen tuotteita hankalampaa.

Joka tapauksessa, oli kyseessä sitten mikä tahansa Adoben, Applen tai Blackmagic Desigin edellä pintapuolisesti esitellyistä täysiverisistä ammattilaisvideoeditoreista, on selvää, että niiden ominaisuuksien ja kaikkien toimintojen opiskelu vaatii aikaa ja vaivannäköä. Parhaimmillaan kaikkia editoreita voidaan käyttää myös yksinkertaisten projektien ja kotivideoiden työstämiseen, eikä ohjelmien kaikkien ominaisuuksien tarvitsekaan olla tuttuja. Videoeditoreista on nostettava esille vielä pari täysin ilmaista perusversiota: Windows käyttöjärjestelmien mukana tuleva Videoeditor ja Applen vastaava iMovie. Nämä videoeditorien perusversiot käyvät hyvin videoeditoinnin perusteiden harjoitteluun, sekä pienten ja yksinkertaisten projektien toteuttamiseen. Aloittelevan videokuvaajan kannattaakin lähteä liikkeelle nimenomaan Microsoftin Videoeditorista tai Applen iMoviesta, ja kun niistä melko nopeasti loppuvat ominaisuudet kesken, niin Adoben Premiere Elements on vielä kohtuuhintainen ja helposti opeteltavissa oleva editori, mutta jossa kuitenkin on oleellisesti enemmän mahdollisuuksia. Jos on valmis näkemään aikaa ja vaivaa, niin DaVinci Resolven ilmaisversiossa – sen pienet rajoitteet huomioiden – saa tarvittaessa käyttöönsä kaikki ammattilaisvideoeditoinnin mahdollisuudet. Videoeditoreita on tietenkin valtavasti muitakin, niin ilmaisia kuin maksullisia. Yleensä liikkeelle kannattaa lähteä jollakin käytetyimmistä videoeditoreista: niihin on parhaiten saatavilla teknistä tukea ja esimerkiksi opastusvideoita.

Videoiden editoinnissa on oikeastaan kyse samasta asiasta kuin elokuvien leikkauksessa: yksittäisiä videoklippejä, ääntä ja efektejä yhdistellään, jotta niistä saadaan yhtenäinen kokonaisuus, tarina. Ja tarinankerronta on videomaailmassa oikeastaan paljon haasteellisempaa kuin valokuvissa: Yksittäinen valokuva on parhaimmillaan itsensä selittävä, se sisältää tarinan. Kuvasarja tai jopa kuvaesityskin on useimmiten kohtuullisen helppoa rakentaa jonkin aihepiirin ympärille tarinaksi. Videoihin ja videoiden katsomiseen taas on ihmisillä tavallaan sisäänrakennettuna, että liikkuvassa kuvassa pitää tapahtua koko ajan. Videolla on oltava jokin juoni ja päämäärä. Siksi on keskeisen tärkeää, että projektia – oli se sitten suuri tai pieni – lähdetään aina ensin hahmottelemaan käsikirjoituksen avulla.

Valokuvatessa jotain kohdetta tai aihepiiriä periaatteessa usein riittää, että ”lähtee katsomaan, tuleeko kuvia”. Tällä tavalla toimimalla tavoiteltuja kuvia pitemmässä juoksussa yleensä kertyy, vaikka toimintaa ei tarkemmin suunnittelisikaan. Videoita kuvatessa sen sijaan on ennalta enemmän mietittävä, mitä ja miten aikoo kuvata. Eli täytyy olla ennakkoajatus kuvauskohteesta ja on oltava jokin karkea käsikirjoitus punaisena lankana. Sen ei tarvitse olla mitään suureellista, vaan vaikkapa ranskalaisilla viivoilla koottu tarina. Jos kyseessä on minuutin-kahden lopputuotokseen tähtäävä projekti, ei ranskalaisia viivoja sen juonenkäänteistäkään välttämättä tarvita kovin montaa.

Vaikka itsetehdyt pienet luontodokumentit tai taiteellisemmat videototeutukset eivät mitään valtavia juonenkäänteitä sisältäisikään, niin juonen on silti edettävä jostakin johonkin. Klassinen juonirakenne sisältää alun, keskikohdan kliimakseineen ja lopun. Kankeasti tämän aristoteelisen kaavan mukaan ei tarvitse mennä, ja omissa kuvausprojekteissa voi olla vaikeakin rakentaa johonkin arkiseen luontoaiheeseen kauheaa dramatiikkaa. Elävästihän tämä ristiriita näkyy useissa kansainvälisen tuotannon luontodokumenteissa, joissa draama ja tarinallisuus on toisinaan hyvinkin päälleliimattua: väkisin luotuja jännitteitä eri tilanteissa kuvattujen luontokappaleiden välillä. Melkoisen usein luonnossa ei oikeastaan tapahdu mitään, ja oikeiden tilanteiden – ovat ne sitten vaikkapa valoja maisemakuvaajalle tai esimerkiksi petoja eläinkuvaajalle – odottelu on keskeinen osa luontokuvaajan arkea.

Videoiden käsikirjoituksessa puhutaan usein kuvakäsikirjoituksesta (storyboard), joka esittää tavoitellun videon ikään kuin sarjakuvamuodossa. Video jaetaan kohtauksiin ja kohtaukset otoksiksi, joista jokaista otosta kuvataan yhdellä kuvakäsikirjoituksen stripillä. Tuo strippi sisältää paitsi aiheen, myös kuvakoon, toiminnan suunnan, mahdollisen panoroinnin ja muuta oleellista tietoa. Kuvakäsikirjoituksen merkitys on kaikista suurin silloin, jos projektissa on mukana useampia henkilöitä – Eikä tässä tarvitse ajatella mitenkään suureellisesti elokuvatuotantoja suurine tiimeineen, vaan yhteinen videoprojektihan saattaisi olla vaikka kuvaajaporukalla tai valokuvaseuralla. Joka tapauksessa kuvakäsikirjoituksen on tarkoitus visualisoida tekstimuotoinen käsikirjoitus projektin aiheesta ja tarinan etenemisestä siinä, sekä otosten teknisestä kuvaustoteutuksesta. Kuvakäsikirjoitus voi olla hyödyllinen työkalu, vaikka projekti olisikin ihan yhden henkilön pienimuotoinen tuotos – Ja kuvakäsikirjoitusta voi rakentaa paitsi piirtämällä, myös ottamalla valokuvia kuvauskohteista ja halutuista kuvakulmista.